Hiilareiden määrä
Lähetetty: Su Maalis 16, 2025 10:47 pm
Pistäydyin taannoin hampurilaispaikassa lämmittelemässä. Yritin kysellä, löytyisikö mitään ketogeenista. Paikan työntekijä rupesi kyselemään kiinnostuneena, että kuinka paljon syön hiilareita päivittäin. Vastasin että noin 70 grammaa. Hän oli ihan ihmeissään, että syön niitä niin paljon, jolloin täsmensin, että se riippuu oikeastaan siitä, mitä teen, että välillä 20 ja välillä 70. (Mikä oli valhetta, sillä todellinen haarukkani lienee tällä hetkellä pikemminkin 20-100 g.)
Hän kertoi, että yritti myös karpata, mutta lopetti, koska oli koko ajan vetämätön olo: väsytti eikä elimistö palautunut rasituksista - 3 kuukauden ajan!
Kerroin hänelle, että hän nautti varmaankin liian vähän hiilareita tai rasvaa.
Mies oli mielestäni vantteran oloinen ja näytti siltä, kuin hänen esi-isänsä olisivat lähi-idästä, jossa lienee maailman pisin viljelyhistoria. Eli tuskin pärjäsi ihan vähillä hiilareita etenkin kun oli nuori ja teki seisomatyötä, kävi ehkä jopa salilla.
Kerroin myös, että minua oksettaa koko ajan, jos en syö tarpeeksi hiilareita.
Itse olen lopettanut hiilareiden laskemisen ja luotan nykyään siihen, että elimistöni tietää, mitä tekee. Syön sellaista ruokaa, että oloni on hyvä. Epämääräinen kuvottava olo on jäänyt sen seurauksena kokonaan pois.
En myöskään pelkää enää rasvakudosta. Minusta itse asiassa tuntuu, että VHH toimii parhaiten silloin, kun on tarpeeksi varastorasvaa. Ainakin tämmöisellä 60 plus naisella. Tämänikäisen naisen elimistöhän ei halua todellakaan luopua viimeisistä läskeistään! Jo senkin vuoksi, että rasvakudos on ainoa paikka, jossa enää syntyy estrogeenia.
Tutkimusten mukaan vaikuttaa myös siltä, että pikkasen plösöt naiset elävät tavallista pidempään. (Itse olen vain niin pikkasen plösö, ettei sitä huomaa vaatteet päällä.) Kun laihduin pariin otteeseen menopaussin jälkeen, niin molemmilla kerroilla lähti massaa lähinnä reisilihaksista. Ja muu ruumiini sattuu olemaan sen verran painava, etten pääse maasta edes kunnolla ylös ilman niitä helvetin uppotukkireisiä. Niinpä lisäsin ruoan määrää ja aloin treenaamaan reisilihaksiani. Nyt on uppotukit taas paikoillaan, enkä enää vihaa niitä.
P.S.
Oma isoäitini söi ravitsemussuositusten mukaan ja oli ikänsä hyvin hoikka. Ei löhönnyt koskaan, vaan oli työn touhussa aamusta iltaan, minkä lisäksi harrasti vielä ahkerasti liikuntaa. Kuoli tästä huolimatta ns. keskimääräisen elinajanodotteen mukaan eli ei siis elänyt lainkaan keskivertonaista pidempään. Ehti myös sairastaa tuberkuloosin, kohtukasvaimen, rintasyövän, verenpainetautia ja lopulta aivoveritulpasta johtuvan kahden vuoden pituisen halvaustilan ja puhekyvyttömyyden.
Mieheni äiti taas oli jo nuorena lyhyt ja leveä, ei harrastanut liikuntaa eikä syönyt lainkaan rehuja. Ei ollut myöskään mitään aivoja aktivoivia harrastuksia, vaan viimeiset 20 vuotta pötkötti lähinnä sohvalla maikkaria katsellen. Eli silti 92-vuotiaaksi.
Hän kertoi, että yritti myös karpata, mutta lopetti, koska oli koko ajan vetämätön olo: väsytti eikä elimistö palautunut rasituksista - 3 kuukauden ajan!
Kerroin hänelle, että hän nautti varmaankin liian vähän hiilareita tai rasvaa. Mies oli mielestäni vantteran oloinen ja näytti siltä, kuin hänen esi-isänsä olisivat lähi-idästä, jossa lienee maailman pisin viljelyhistoria. Eli tuskin pärjäsi ihan vähillä hiilareita etenkin kun oli nuori ja teki seisomatyötä, kävi ehkä jopa salilla.
Kerroin myös, että minua oksettaa koko ajan, jos en syö tarpeeksi hiilareita.
Itse olen lopettanut hiilareiden laskemisen ja luotan nykyään siihen, että elimistöni tietää, mitä tekee. Syön sellaista ruokaa, että oloni on hyvä. Epämääräinen kuvottava olo on jäänyt sen seurauksena kokonaan pois.
En myöskään pelkää enää rasvakudosta. Minusta itse asiassa tuntuu, että VHH toimii parhaiten silloin, kun on tarpeeksi varastorasvaa. Ainakin tämmöisellä 60 plus naisella. Tämänikäisen naisen elimistöhän ei halua todellakaan luopua viimeisistä läskeistään! Jo senkin vuoksi, että rasvakudos on ainoa paikka, jossa enää syntyy estrogeenia.
Tutkimusten mukaan vaikuttaa myös siltä, että pikkasen plösöt naiset elävät tavallista pidempään. (Itse olen vain niin pikkasen plösö, ettei sitä huomaa vaatteet päällä.) Kun laihduin pariin otteeseen menopaussin jälkeen, niin molemmilla kerroilla lähti massaa lähinnä reisilihaksista. Ja muu ruumiini sattuu olemaan sen verran painava, etten pääse maasta edes kunnolla ylös ilman niitä helvetin uppotukkireisiä. Niinpä lisäsin ruoan määrää ja aloin treenaamaan reisilihaksiani. Nyt on uppotukit taas paikoillaan, enkä enää vihaa niitä.
P.S.
Oma isoäitini söi ravitsemussuositusten mukaan ja oli ikänsä hyvin hoikka. Ei löhönnyt koskaan, vaan oli työn touhussa aamusta iltaan, minkä lisäksi harrasti vielä ahkerasti liikuntaa. Kuoli tästä huolimatta ns. keskimääräisen elinajanodotteen mukaan eli ei siis elänyt lainkaan keskivertonaista pidempään. Ehti myös sairastaa tuberkuloosin, kohtukasvaimen, rintasyövän, verenpainetautia ja lopulta aivoveritulpasta johtuvan kahden vuoden pituisen halvaustilan ja puhekyvyttömyyden.
Mieheni äiti taas oli jo nuorena lyhyt ja leveä, ei harrastanut liikuntaa eikä syönyt lainkaan rehuja. Ei ollut myöskään mitään aivoja aktivoivia harrastuksia, vaan viimeiset 20 vuotta pötkötti lähinnä sohvalla maikkaria katsellen. Eli silti 92-vuotiaaksi.