On niin monta juttua, mitä piti kommentoida/lisätä, että muistankohan edes kaikkea...
Aloitetaan helpoimmasta:
jag kirjoitti:
Siperia kirjoitti:
Kääk! Siis mitvit?!?
Mihin mun takapuoli häviää?! Vyötäröltähän niitten senttien piti lähteä eikä sen alapuolelta!
...
Siis onko oikeasti olemassa naisihmisiä, joita takapuolen kutistuminen harmittaa? Noh, vyötärö/lantio-suhdehan siinä tietysti kärsii. Sitäkö olet optimoimassa?
Jep, kyllä meitä on.
Toiveissa olisi vähän nykyistä tasapainoisempi figuuri mieluusti selkeästi erottuvalla vyötäröllä. Niin hölmöltä kuin se ehkä kuulostaakin, tunnen itseni jokseenkin liian maskuliiniseksi, kun painopiste on ylävartalossa. Mutta niillä korteillahan sitä on pelattava, mitkä sai. Toiset vaan on varustettu kapeammalla lantiolla kuin toiset. Ja sitten ne, joilla on (omasta mielestään) ahteria vaikka muille jakaa, kadehtivat meitä, jotka kadehdimme heitä.
Ja sitten hentulle: Suolisto-ongelmaisena minäkin tuonne isoimpiin kiloihini alunperin pääsin.
Tuossa Vaaralliset viljat -kirjassa, mikä minulla on nyt luvussa puhuttiin jotain sellaista, että keliakia/gluteeniyliherkkyys saattaa aiheuttaa liiallista insuliinintuotantoa, mikä aiheuttaa lihomista, vaikkei ruoasta juuri mitään imeytyiskään. Loppujen lopuksi taisi olla suoli niin huonossa kunnossa, etten edes uskaltanut syödä mitään...
Ja sanottakoon taas, että ei ole karppia kiloihin katsominen. Vaikka paino laskikin melko dramaattisesti, ei lasku senteissä ollut niin dramaattinen. Sen sijaan kun löysin karppauksen, sentit vähenivät jonkun verran, vaikka paino hieman nousikin. Voihan se olla, että tuo käyrä on tuon näköinen siksikin, että sen suoliston piti ensin korjaantua ja muita aliravitsemuksen tuhoja paikkailla. Silti yhdistän tuon, kun sekä kilot että sentit alkoivat lähteä, siihen elämän rauhoittumiseen. Perusteluna myös se, ettei jo loppuraskaudessa alkanut suklaansyönti alkanut näkyä vaakassa/vyötäröllä kuin vasta sitten, kun tuli tuo stressi isästä.
Silloin valmistumisen jälkeen, kun rupesin laihtumaan, elämästä vain
tuli helppoa ja rauhallista, niin että ulkoiset olosuhteet olivat hyvät itseni kuuntelulle syömisten suhteen. Silloin ruokavalioni muotoutui sellaiseksi kuin se on nyt. Silloin onnistuin löytämään itselleni sopivan ateriarytmin ja selvittämään, kuinka mieliteot syntyvät ja kuinka niitä vastaan voi taistella jne. Ihan kelpo karppia ruokavalio oli ollut aikaisemminkin kuta kuinkin yhtä tiuhoilla "repsahduksilla" kuin silloin laihtumisvaiheessakin, mutta kaikki palaset eivät vain olleet kohdallaan. Oikeastaan olen vasta nyt sellaisessa elämäntilanteessa, että on tullut vastaan pakko opetella stressinhallintaa ja uutta asennetta arkeen. Aika hyvin tunnen jo saaneeni asiasta kiinni käytyäni jotain viitisen kertaa psykologin juttusilla. Vielä kun saisin yöuneni takaisin (poika siis valvottaa, ei oma kroppa/pää)...
Ja sitten lisäys tuohon itse käyrään: Tuossa kohtaa, missä painonlasku loppuu, sain keskenmenon ja aloitin yrittäjäkurssin. Eli paino tippui koko sen ajan, kun olin kotona työttömänä ja elelin omaan rytmiini ja jämähti sittemmin tutuksi käyneeseen 75 kiloon heti, kun hektinen elämä jatkui. Ja vaikka tuohon laihtumisen alkamiseen liittyikin säätöjä ruokavaliossa (silloinkin kalorit ja makrot pysyivät kuitenkin kuta kuinkin samoissa), niin tuohon jämähtämisvaiheeseen ei liittynyt mitään ruokavalion muutosta. Voihan kyse olla tietenkin hormonaalisista jutuista (raskaus) tai siitä, että entisenlainen syöminen oli liian vähäistä kasvaneeseen aktiivisuuteen nähden. Tai sit vaan planeetat oli sellaisessa asennossa, että niin piti käydä.