Teemalla - Historian hämärästä aamiaismuroihin,
Lainaa:
Taistelu sokerikaupasta alkaa
Nykyrytmiin verrattuna asiat etenivät aluksi hyvin verkkaisesti. Vielä niinkin myöhään kuin 1226 Englannin kuningas Henry III:lla oli suuria vaikeuksia hankkia puoltatoista kiloa sokeria ruokakutsuihinsa. Englannin hovilla oli muutenkin vaikeuksia, sillä lähes koko keskiajan myös pippuri oli kortilla. Mutta kun viimein sokeria alkoi tulla tulvimalla he alkoivat käydä sillä kauppaa.
Ranskalaiset ymmärsivät sokerin olemuksen englantilaisia hienostuneemmin. Jo varhaisessa vaiheessa sokerista tuli Etelä-Ranskassa mitä arvostetuin lahja, joka yleensä annettiin siistissä paketissa rakkauden kohteelle. Tämä eroavaisuus näiden kahden kansakunnan välillä ehkä selittäneekin sen, miksi Ranskassa oli pitkään vain kaksi uskontoa, mutta herkullisia kastikkeita syntyi kaksisataa, kun taas englantilaisilla niitä syntyi vuosisatojen saatossa vain kaksi, mutta uskontoja on aina ollut kaksisataa.
Niin tai näin, monet ranskalais-englantilaiset merisodat 1700-luvulla käytiin kuitenkin, jos ei pelkästään, niin ainakin osaksi sokerin tähden. Niissä ei taisteltu pelkästään herkkusuisuuden paremmuudesta vaan taustalla olivat ennen kaikkea suuret taloudelliset intressit.
Espanjalaiset saivat sen sijaa kehittää makutottumuksiaan aika rauhassa. He kiidättivät ensimmäisinä ruokoja laivalasteittain ensin Madeiralle ja Kanarian saarille, myöhemmin konkvistadorien matkassa uudelle mantereelle, Amerikkaan. Ensimmäiset sokeriplantaasit velloivat vehreinä Kuubassa jo vuonna 1511 ja Puerto Ricossa vuonna 1515.
Makeutta kiidätettiin valtamerten yli ja sellaisiinkin paikkoihin kuin Belfast ja Dublin syntyi merkittäviä jalostamoja jo 1600-luvun puolivälissä. Samoihin aikoihin suuri osa uuden mantereen alkuperäisasukkaista oli nääntynyt hengettömäksi ruokopelloilla ja kultakaivoksissa, joten laivat koukkasivat Afrikan itärannikon kautta hakien lisää työvoimaa.
Napoleon mullisti tuotannon
Näin jatkettiin kaksisataa vuotta ja sokerin kulutus kasvoi uusiin ulottuvuuksiin. Kuljetuskustannuksiltaan kalliille valtamerien takaiselle sokerituotannolle etsittiin laboratorioissa kuumeisesti vaihtoehtoa, kunnes saksalainen farmaseutti ja kemisti Andreas Sigismund Margraff onnistui eristämään vuonna 1747 juurikaskasvista sokerin. Suomeksi me kutsumme tätä valkeaa juurikasta osuvasti sokerijuurikkaaksi. Margraffin löytö oli alkusoitto maailman sokerituotannon muutokselle. Se oli loistavaa rasvaa nousevan kapitalismin rattaisiin.
Englantilaiset saivat kunnian toimia uuden sokerin kuninkaantekijöinä. Kun amiraali Nelson löi Napoleonin joukot Trafalgarin taistelussa vuonna 1805, hän samalla katkaisi kaikki muun Euroopan merireitit ja niin ranskalaiset jäivät ilman kosiolahjojaan, kakkujaan ja kastikkeitaan. Napoleon pyyhki Malgraffin koetulosten päältä pölyt ja määräsi direktiivin sokerijuurikkaan viljelemisestä ja sokerin erottamiseksi siitä.
Päätös ei ollut vähäpätöinen. Vuonna 1830 maailmassa oli yli miljardi ihmistä ja sokeria tuotettiin 800 000 tonnia vuodessa. Seuraavan vuosisadan alussa tuotanto oli jo 8 miljoonaa tonnia. Makeilun vauhti sen jälkeen ei ole kuin kiihtynyt, melkein eksponentiaalisella tavalla: vuonna 1970 meitä oli 4 miljardia ja kulutimme sokeria 80 miljoonaa tonnia, tänään jotakuinkin 120 miljoonaa tonnia.
Sokerijuurikkaan viljely levisi nopeasti koko Euroopan alueelle. Suuria viljelykeskittymiä on edelleenkin Puolassa, Ranskassa, Saksassa ja vähän siellä täällä. Meillä Suomessakin on omat sokerijuurikaskuntamme. Monin paikoin oma sokerituotanto on ollut yksi kansallisen ylpeyden aiheista. Monissa maissa on väännetty kättä siitä, pitääkö tuotannon pysyä valtion omistuksessa tai edes kansallisessa sellaisessa. Näinä liberalismin aikoina mokomasta ruikutuksesta lienee jo päästy.
lis. piruvie, kaiketi kohteliasta ja muutenkin suvaittavaa mainita lainauksen alkuperä -
http://www.maailmankuvalehti.fi/node/2534