hh300g/pvä kirjoitti:
Tykkäätkö Toisinsyöjä kilpailla itseäsi vastaan? Minä ainakin tykkään. Se on jotenkin puhuttelevaa ja kasvattavaa kun menee rajoilleen, usein vain huomatakseen ettei olekaan ihan niin hyvä kuin on kuvitellut. Sillä hetkellä on tavallaan aika lähellä minuutensa keskiötä
Tärkeimpänä kaikista: Minuuteni ei ole millään tavoin sidoksissa mihinkään ulkoisiin tekijöihin minussa, niin ulkonäköön, suorituksiin kuin mihinkään muuhunkaan. Se vain ON.
En edes ymmärrä miten itsensä kanssa kilpaillaan, joten en varmaan tykkää kun en edes tajua mistä on kyse.
Tämä johtuu varmaan siitä, että itsensä ylittäminen on suorituksin laskettavissa sellaisissa minulle täysin mielenkiinnottomissa lajeissa, kuin punttisali tai hölkkä, niissä näkyy koko ajan selkeitä mitattavia tuloksia jotka voivat muuttua päivästä toiseen. Tanssissa ja budolajeissa joissa ei kilpailla kehittyminen tapahtuu niin eri tavoin, että jos kaipaa jotain suorituksia tai oman itsen vertailua vaikka sitten aikaisempaan omaan itseensä, ei muilla kuin opettajilla ole välttämättä edes silmää nähdä kehitystä. Minä vain teen parhaani aina kun olen treeneissä, kroppaa toki kuunnellen, siinä kaikki mitä voin edes tehdä.
Vuosikymmenet ovat nimittäin opettaneet sen, että oppiminen ja kehittyminen tapahtuu minun treenaamissani lajeissa portaittain: sitä ikään kuin treenaa 'varastoon' ja mitään kehittymistä ei huomaa pitkään aikaan ja sitten yhtäkkiä tulee suuri oppimisen porras, se kaikki treenaaminen yhtäkkiä on kumuloitunut riittävästi jotta tapahtuu tuollainen oppimishyppäys. Niitä ei voi millään tavoin ennustaa ja joskus se aika kun mitään ei tapahdu on pidempi ja joskus lyhyempi, joskus oppimishyppäys on isompi ja joskus pienempi jne. Näin on ainakin budolajeissa ja tanssissa, ne yksinkertaisemmat asiat (kuten punttisali tms.) jotka ovat minulle liian päätäpuuduttavan yksinkertaisia, niissä tulokset mitataan toisella tavalla eli esim. kunnon kohoamisena tai lihasten kasvuna tai kykynä nostella suurempia painoja, joten niissä on paljon helpompi tehdäkin tuota minulle melko mystistä itsensä kanssa kilpailemista. Jos sitä yrittää minun lajeillani, into saattaa lopahtaa kun jotain oppimisporrasta joutuu odottelemaan parikin vuotta.
Viimeiset pari vuotta treenaamiseni on ollut lähinnä sitä että yritän pitää mielen pois tieltä häiritsemästä kehon tekemisiä, se kas kun osaa ne hommat jo paremmin kuin se mieli joka on usein vain tiellä. Tällaista asiaa ei voi mitata millään muulla, kuin sillä millainen kokemus jokin treeni oli.
Lähes 50 elinvuoden aikana olen myös ehtinyt kokeilla kaikki rajani, niin fyysiset kuin henkisetkin, niin pitkälle joka suuntaan että enää ei ole mitään mitä voisi vammautumatta ylittää, eikä mitään mitä olisi edes fiksua yrittää ylittää.
Eikä mikään tällainen itsensä ylittämisen kokemuskaan ole antanut minulle mitään ihmeellistä silloinkaan kun hölmönä tein kroppaa kuuntelematta treeneissä kaiken mitä käskettiin (ja sain siitä vammoja), koska en ylipäätään arvota itseäni lainkaan suoritusteni perusteella. Ihmisarvo, omanarvontunto on sisälläni ja se on kaikesta ulkoisesta täysin riippumaton. Minun maailmassani ihmisarvo ja omanarvontunne tulee sillä että syntyy ihmiseksi, ei tarvita suorituksia, ulkonäköä, koulutusta, rahaa, omaisuutta, muotivaatteita, valtaa tai puolisoa jolla olisi jotain näistä asioista. Jos tällaiseen perustaa omanarvontuntonsa, häviää aina, koska nuo asiat itsessään ovat häviäväisiä. Ja annosten tarvekin suurenee koko ajan silloin, kun omanarvontunto puuttuu sisältä ja sitä täytyy rakentaa ulkoisin, ulkoa ohjautuvin, keinoin esimerkiksi juurikin suorituksilla tai jollain 'itsensä ylittämisellä' jota en oikein edes ymmärrä. Pyrin myös elämään mahdollisimman paljon hetkessä ja itsensä vertailu edes aiempaan itseen vie huomion pois nykyhetkestä, mikä vähentää onnellisuutta suht automaattisesti.