Lainaa:
Ei se ollut ilkeäsävyinen puhelu eikä isä ole ilkeä ihminen
Tämä kuulostaa niin niin niin tutulta. Myös tuo uuden ammatin mulle pohtiminen on niin tuttua, onneksi se on nyt loppunut. Mulla se on kyllä äiti. Mutta tätä olen hokenut kaikille, jotka ovat ihmetelleet, miten jaksan ymmärtää häntä ja kuunnella niitä juttuja.
Ammatinvalinta, puolison valinta, pukeutumisvalinnat, ulkonäkö. Näistä olen kuullut tauotta "hyväntahtoisesti" siitä lähtien kuin kunkin kohdalla on ollut ajankohtaista. Vasta viime vuosina ole alkanut sanoa, että mua sattuu. Osaa äiti on pyytänyt anteeksi, osaa ei ymmärrä. Eksä kertoi, että aina äidin puhelun jälkeen kuljin kaksi päivää pää riipuksissa, kun tässä mennä viikolla juteltiin. Se herätti kyllä mut, samoin kuin muutama muu asia.
Nyt multa muutama viikko sitten loppui (kolmenkymmenen ja risan vuoden jälkeen) turneekestävyys ja laitoin välit tauolle, niin nätisti kuin osasin. Ja minähän osaan niin hemmetin nätisti, että ihme etten jäänyt itse jalkoihin. Mutta en jäänyt, pidin pääni. Enkä kuuntele, enää.
Vaikka miten on lempeä ja ei-ilkeä ja tarkoittaa hyvää. Vaikka miten uskoisi, että rakastaa mua. Ehkä rakastaakin. Mutta en suostu siihen, että hän satuttaa mua. En enää.
Tämän ottamani aikalisän aikana funtsin, millaiset välit haluan palauttaa ja miten se olisi mahdollista.
Voimia sulle, kaikkeen