Työ-, opetus-, avantouinti- ja retriittikiireitä ollut. Enivei, vaikka kivaa ja ihanaa, myös samalla uuvuttavaa, jonakin olemista päiväkausia.
Viikonloppuna olin meditaatioretriitissä ja tapasin lähimpiä ystäviäni. Ilmapiiri niissä on aina hyväksyvä, kannustava ja armollinen näissä ihmiselämän dilemmoissa. Jotenkin tässä kyllästyneisyyden tilassa oon vihdoin antautunut meditaatiollekin, kun en enää muuhun kykene. Ts. olen joutunut lopettamaan meditaation vastustamista. Tämä on vaikuttanut siihen, että myös päivätajunnassa on herännyt uusia muistoja lapsuudesta ja oivalluksia olleista ja nykyisistä asiain tiloista. Olen myös itkeskellyt paljon, surrut mennyttä ja nykyistä, mutta myös herkistynyt itkemään kauneutta ja ihmisen hyvyyttä toistaan kohtaan.
Lisäksi olen hyvin kiitollinen tästä kehostani. Vaikka siinä on paljon pikku vaivaa ja isompaakin vastusta niin ei kuitenkaan sellaista fataalia erroria, mikä vaikeuttaisi elämää ylipääsemättömästi. Ja kyllä uskon, että kun annan tälle keholleni sitä, mitä se tarvitsee, on sillä suuri potentiaali parantua.
Retriiteissä olen yleensä paastonnut (helppoa, kun ei tarvi eväitä), mutta nykään, kun teemme siellä yhdessä ateriat, niin haluan osallistua niihin. Omasta näkökulmastani siinä ei ole ongelmaa: erilaisia salaatteja, kalaa ja fetaa. Pöydällä olevaa suklaalevyä katsoin syrjäsilmällä ja suolistobakteerit huusi, että JOO!!, mutta otin jälkiruuaksi slaissin kylmäsavulohta. Syvä kumarrus tahdonvoimalleni
Iltapalaksi mulla oli eväänä leiväkkeitä ja munavoita os. voita, jossa munaa marginaalissa.
Noissa meditaatiopiireissähän kasvissyönti tahtoo olla se The Juttu. Minähän olin nuoruudessani kasvissyöjä, mutta en silloinkaan onneksi margarinisti, vaikkakin muuten vähärasvainen rypsi-ihminen. Arvelen kuitenkin, että pohja tämän hetkisille vaivoilleni kylvettiin osittain tuolloin, ainakin hiiva (Tein äsken cancida-testin pitkästä aikaa ja plussaa sitä vain tuli ja paljon).
Nyt mulla on eniten ikävä voita. Haluan sitä koko ajan. Ja mikäs siinä, kuuntelen tomumajaani ja annan sille sitä, mitä se on vailla. Varsinkin, kun tiedän, että se voitelee ja korjaa.
Suloisuuden kulminaatiopiste on selällään nukkuva kissa, jolla pilkistää kieli puoliksi suusta. Vois vaikka itkaista sitäkin vähän