vk 39En sitten käynytkään vaakassa tänään, käyn ensi viikolla.
Tänään olen miettinyt sitä, että 30.11 tulee tasan 70 vuotta siitä, kun talvisota alkoi. En lakkaa ihmettelemästä sitä, miksi Suomi välttyi Baltian maiden kohtalolta.
Minun 18 vuotias enoni kaatui sodassa, melkein kaikki hänen sisaruksensa elävät vielä.
Jos voisin kirjoittaa enolleni kirjeen, mitä sanoisin?
- Hei eno, olen sinun sisaresi tytär. Olen elänyt kohta kolme kertaa kauemmin kuin sinä. Olen synnyttänyt lapsen ja kierrellyt maailmalla, tutustunut muihinkin kulttuureihin. Kokenut yhtä sun toista. Ikävää ettei koskaan tavattu, olen nähnyt kuvasi mummulan peräkammarin seinällä.
Olet siinä niin komea ja tumma, sotilaspuku päällä. Se taisikin olla parhain pukusi, rippipuvun jälkeen. Siinä taulun kehyksessä on liimattuna saamasi ansioristi. Sinä et juuri kotipitäjääsi kauemmas matkustanut, Syvärin Shemenskin kylä taisi olla kauimmainen paikkakunta, jossa sitten elämäsi päättyi. Olit kunnon poika, et ryypiskellyt tai tapellut. En tiedä oliko sinulla sydämen lemmittyä, jota olisit ajatellut siellä juoksuhaudoissa vartioidessasi.
Äitisi muisteli sitä kuinka sinä olit auttavainen ja ymmärtäväinen. Hän ison lapsilauman emona oli monesti kovilla, mutta sinä esikoisena sanoit: - istukaa äiti tuohon ja vaivasit taikinan loppuun tai tiskasit. Autoista olit kiinnostunut, yksi veljesi sitten ryhtyikin autoilijaksi. Samoin olit kätevä käsistäsi, kaksi muuta veljeäsi sittemmin ansioitui taitavina puuseppinä. Vaikka sinun elämäsi olikin lyhyt, verrattuna meidän muiden takkuamiseen täällä, niin oli se ansiokkain. Sillä sinun ja muiden rohkeiden hengellä, lunastettiin tämä maa vapaaksi. Sen tähden me saadaan matkustaa, oppia, harrastaa, rakastaa. . . Niilo, Jos nyt satut lukemaan tämän, niin . . KIITOS!