|
Minun piti käydä tsekkaamassa tuolta sigusta kauanko on tullut oltua enemmän tai vähemmän karppi - hiilareiden väistelyä vaihtelevalla menestyksellä vuodesta 2004. Olen tällä hetkellä tosi lähellä alinta painoa, jonka olen karppaamalla saavuttanut: 65 kiloa, nyt paino on pyörinyt puolisen vuotta 67-68 kg. Jatkuvaa menestystä tämä ei ole ollut, juurikin tuollaisella "luulen karppaavani" metodilla päädyin pitkäksi aikaa 75 kilon hujakoille. Karppausta aloittaessa elopainoa oli liki 85 kg, eli koskaan en ole lähtötasolle palannut.
Enpä tiedä, saanko tähän mitään uutta tuotua, mutta tässä jotain matkan varrelta... ...itse olen kompastellut useammankin tosiasian hyväksymiseen... mm.
Sen asian hyväksymiseen, että paluuta entiseen ei ole.
Sen asian hyväksymiseen, että elopaino asettuu tasan tarkkaan sellaiselle tasolle, jollaista linjaa jaksaa vetää. Omalla kohdallani karppaus kyllä ratkaisee paljonkin nälänhallintaan liittyviä asioita, mutta mikään oikotie onneen se ei ole. Nyt olen jonkin aikaa säädellyt syömääni energiamäärää pätkäpaastoilemalla. Syömisikkunani on n. klo 12-21. Tämä homma on minulle passeli, ei rassaa turhaan päänuppia, vihaan kaloreiden laskemista ja kaikenlaista skitsoilua ruoan suhteen ylipäätään - ja toisaalta tuon mittainen paasto on minulle vähillä hiilareilla vähäinen ponnistus (huom. kumminkin ponnistus, kyllä se aamupalattomuus välillä aina vituttaa, vaikka joinain päivinä menee ihan kivutta). Taas kerran joudun hyväksymään sen, että tällä tavalla sitten mennään loppuelämä (jos ei parempaa systeemiä löydy).
Sen asian hyväksymiseen, että ruokavalio ei ole keskimäärin juhlaa vaan kasa rutiineja, jotka välillä saattavat maistua puulta. Olen tuosta vuodesta 2004 kouluttanut itseäni säännölliseen päivittäiseen ruoanlaittoon. Asiasta on yritetty tehdä mahdollisimman helppoa ja sujuvaa. Meillä on arkipäiviksi ruokalistat, joita aina välillä päivitellään. Viikonloppuna kokeillaan ja kokkaillaan välillä pidemmänkin kaavan kautta. Kotiruokailuun on sellainen periaate, että pahaa ruokaa ei syödä. Työpaikkaruokailuun / ulkona syömiseen on vakiostrategia - ja näissä tilanteissa hyväksyn yksinkertaisetkin, eikä välttämättä kovin maistuvat ratkaisut, kunhan ovat ruokavalion mukaisia. Hätätilanteita varten on suunnitelmat (laukussa on lähes aina kuivalihapussi ja / tai pähkinöitä). Mies käy (melkein aina) ruokaostoksilla ja siivoaa keittiön, minä kokkaan. Kumpikaan ei sluibaile. Ihan ei vielä mene kuin hampaiden pesu, mutta melkein. Sanoisin, että 98% ajasta menee. Ja tämä ei todellakaan ole helppoa. Olen luonnostani rutiineja vierastavaa sorttia - ehkä vasta viimeisen parin vuoden aikana olen oppinut toden teolla nauttimaan päivittäisestä ruoanlaittorutiinista, lapsellisia "tänään en kyl haluu" -kohtauksia tulee yhä vähemmän. Mutta niin se vaan on, jos jostain asiasta ei tule palkintoa välittömästi vaan ehkä kuukauden / vuoden / kymmenen vuoden päästä, niin sen ympärille on parasta kehittää rutiini.
Ylipäätään painonhallinta vaatii pysyviä järjestelyitä. On hyvä jos omalle elämäntavalle on läheisten tuki (oikeastaan tämä on melkeinpä minimivaatimus), vielä parempi jos koko talous noudattaa samaa systeemiä. Jos ei - on oltava joku toinen systeemi, jolla asia (erilaiset ruokailut) hallitaan.
Sen asian hyväksymiseen, että ruokavalio ei koko ajan voi olla täydellinen - mutta arkeen pitää aina jaksaa palata mahdollisimman pian uudelleen. Tämän asian kanssa olen kunnolla edistynyt vasta tämän vuoden kuluessa. Tähän on ehkä useampi syy. Aktiivisen liikuntaharrastuksen myötä olen oppinut tuntemaan kehoni toimintaa. Lyhytaikainen hiilarimättö tuo minullekin helposti tuon 2-3 kiloa painoa hetkessä täyttyneiden glykogeenivarastojen ja niihin sitoutuneen nesteen muodossa. Varsinainen rasvan kertyminen ei kuitenkaan todellakaan ala saman tien - eikä pompsahduksen jälkeen painonnousu todellakaan jatku samaa vauhtia, vaikkei ruokailu vielä hyvää olisikaan. Nopein korjausliike on pari tyhjennystreeniä (pari puolentoista tunnin rehkimissessiota salilla peräkkäisinä päivinä) ja samalla paluu matalille hiilareille - en välttämättä suosittele, paitsi kokeilumielessä terveille ja liikuntaan tottuneille. Ilman tyhjennystreenejä paino palaa ennalleen viikossa tai parissa. Kun opin tämän asian (huom. olen kyllä sen pitkään tiennyt, mutta piti todeta omakohtaisesti useammin kuin kerran, ennen kuin todella uskoin tähän) skitsoilu painonnoususta lyhytaikaisen ruokavaliomuutoksen yhteydessä loppui. Skitsoiluhan johtaa siihen ajattelukuvioon, että "nyt kun olen kerta läskistynyt niin voin sitten antaa mennä". Edelleen paluu on haasteellista, mutta nyt on jo onnistuneita kokemuksia takana (viime joulu, kuuden päivän lomamatka Roomaan - yksittäiset poikkeavat ateriat ovat minulle aina olleet helpompia kuin pidemmät jaksot normaalista poikkeavalla ruokavaliolla). Paras strategia minulle näihin löysempiin jaksoihin on se, että suunnittelen nämäkin ennalta ja merkkaan kalenteriin päivän, jolloin normimeininki alkaa - ja pidän jonkun kohtuuden noiden jaksojen aikana kumminkin.
Miksi sitten löysätä ylipäätään? Itse haluan tuntea hallitsevani kokonaisuutta - ja minulle totaalikieltäytyminen ei ole hallintaa. Haluan tietää, että hallitsen itse syömisiä, eivätkä syömiset minua. En kuitenkaan sano, etteikö tätä asiaa voisi ratkaista myös kokonaisuutena tiukemmalla linjalla. Jotenkin 38 vuotta ihmisiä katselleena uskoisin kuitenkin, että useimmille on helpompaa hyväksyä tietty epätäydellisyys - mutta opetella käsittelemään sen seurauksia johdonmukaisesti ja tehokkaasti.
Sen asian hyväksymiseen, että vaikka onkin psykologisesti niin mukavaa huijata itseään, rehellisyys kannattaa pidemmän päälle. Totuuden kaunistelusta kannattaa ottaa itsensä kiinni kerta toisensa jälkeen. Totuudessa pysymiseksi on käytettävä ne keinot, jotka on käytettävä (ruokasuunnittelu ja/tai ruokapäiväkirjat, ääritapauksessa jopa ruokien punnitseminen).
Sen asian hyväksymiseen, että motivaatio on häilyvän häipyilevää, sitä pitää muistuttaa ja ruokkia säännöllisesti. Kun motivaatio on todella vähissä rutiinit ovat melkoinen pelastaja. Aina voi käyttäytyä kuin motivaatiota olisi muka - ja vaikka suunnata huomiota muihin asioihin.
Sen asian hyväksymiseen, että vaikka antaisikin itselleen jonkin verran liikkumavaraa, ruokavalio ei voi olla jatkuvaa neuvottelua itsensä kanssa. Joistain (monista) asioista on pakko pitää kiinni. Ne eivät yksinkertaisesti ole neuvoteltavia ja pään sisällä jatkuvasti käytävä kissanhännänveto maapähkinä M&M:ien syömisestä/syömättä jättämisestä vaan kuluttaa - mutta ei kaloreita.
Edellisestä huolimatta - sen asian hyväksymiseen, että perseelleen mennyt ateria / päivä / ruokailuviikko on pystyttävä antamaan itselle anteeksi - ja repsujen jälkeen aloitetaan puhtaalta pöydältä. Ei tiukistellen ja itseä syytellen, vaan parhaalla tähän saakka hankitulla osaamisella, arkipäivästä nauttien ja eteenpäin katsoen.
Ylipainosta eroon pääseminen ja jatkuva painonhallinta ei todellakaan ole ruokavaliomuutos. Se on oman käyttäytymisen ja ajatusmallien muutos - ja jopa arvomuutos. Onko syömisestä saatava välitön mielihyvä tärkeämpää kuin hyvinvointi / terveys / parempi ulkonäkö? Jälkimmäisten tärkeydestä joudun edelleen muistuttelemaan itseäni jatkuvasti - ja rakentelen itselleni elämää, jossa kolmella jälkimmäisellä on aikaisempaa isompi ja kouriintuntuvampi merkitys.
Jos tuossa ajattelutavan muutoksessa kokee tarvitsevansa jotain tukea, suosittelen lämpimästi Judith Beckin kirjaa "The Beck Diet Solution". Tuo ei ole nimestään huolimatta dieettiopas, vaan erittäin fiksuja ja käytännönläheisiä kognitiivis-behavioraalisia harjoituksia laihduttamisen ja painonhallinnan tueksi. Siitä saattaa olla apua myös muidenkin addiktiivisten käyttäytymismallien muuttamisessa.
Hailille lämmin ajatus toiselta pitkän linjan karppaajalta!
|
Rekisteröidy
Kirjaudu sisään
UKK
Etsi
2006: 80kg 
En odota kovinkaan innolla omia valmistujaisten jälkeisiä kahvitteluja kun ei siellä ole minulle mitään turvallista syötävää...täytyy varmaan väsätä ite mutakakku sinne mukaan, että voi edes jotain mussuttaa.
?
(ja domino-keksit 
). Minulla on kaksi lasta ja ilman heitä karkkia ei meidän talossa näkyisi 
. Vaikkeivät paljoa syökään (kerran viikossa pussillinen), niin silti sitä on liikaa, kun voivat mulle jättää namit tyrkylle.
(Pienetär onpi ollut mun henkkoht iDoli alkuajoista lähtien 
)
En kyl aio maistaa 
